Tänään vietetään viimeistä päivää viikosta 42 ja jos et tiennyt, tämä viikko on ollut kansainvälinen imetysviikko.
En koskaan kuvitellut olevani tässä tilanteessa, jossa maidon tarjoaminen tuttipullosta aiheuttaa huonoa omaatuntoa ja surua. Miten siitä 19-vuotiaasta imetysvastaisesta, julki-imetystä inhoavasta tuoreesta äidistä tuli kahden lapsen äiti, joka rakastaa imetystä ja syöttää lapsensa ylpeänä vaikka keskellä kauppakeskusta?
Suurin syy siihen on mun uskomaton mies, joka on tukenut mua meidän suhteen alusta asti. Aina, vaikka en sitä olisi ansainnutkaan. Imetykseen liittyvistä asioista puhuttaessa Juuso kertoi tukevansa mua, imetin tai en. Ja sen vuoksi halusin yrittää. Mulla ei ollut paineita onnistua, sillä Juuso ei elä ajatusmaailmassa, jossa naisen on pakko imettää. En myöskään saanut nostatusta mun negatiivisille ajatuksille. Tee mitä itsestä tuntuu parhaalta.
Juuson tuki pelkästään riitti siihen, että aloin uskoa itseeni, mutta viimeisen potkun sain kätilöiltä. Synnytyssalissa pari tuntia ennen Joonaksen syntymää kätilö otti asian puheeksi. Sain ihanan vastaanoton ajatuksilleni ja toiveilleni. Kaikki meni ihan eri tavalla, kuin Olivian syntymän jälkeen. Yritetään, jos haluat. Hymy kohoaa kasvoille yhä tuota aikaa miettiessä. Ajattelin, että jos kuukaudenkin imetän, niin se on jo loistava suoritus, mutta nyt on reilu neljä kuukautta imetystä takana enkä kadu hetkeäkään!
Oma postaus ajatuksista imetykseen liittyen vanhassa blogissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti