HORMONIHIRVIÖ

Olin aina ylpeä siitä, että mä olin yksi niistä onnellisista naisista, jotka ei seonneet kuukautisten aikana. PMS, mitä se muka on?

Ennen en kokenut mitään tuntemuksia ovulaation aikaan. Päivä ennen kuukautisten alkua vatsan pohjassa nipisteli. Itse kuukautisten aikaan harvemmin oli kipuja, ärsyyntymistä, päänsärkyä tai edes turvotusta.

Joonaksen syntymän jälkeen kuukautiskierto on tullut tutummaksi ja tunnistan itsessäni uusia puolia, sekä osaan tulkita erilaisia oireita. Ovulaatiosta mulla ei ole ennen ollut mitään tietoa, mutta nyt tiedän sen ajankohdan parin päivän tarkkuudella. Muutama päivä ennen kuukautisten alkua ja niiden aikana suutun herkästi. Voisin jo yhden väärän ilmeen takia heitellä tavaroita (tosin en tee niin) ja haluaisin vain olla yksin. Itkuherkkyys on tullut myös entistä tutummaksi. Päätä särkee ja turvottaa. Kuukautisten aikana omasta vartalosta pitäminen on todella vaikeaa ja pukeudun silloin mahdollisimman mukaviin ja venyviin housuihin, sekä löysään paitaan. Farkut ja ihonmyötäinen paita ei tule kuuloonkaan.

En pidä itsestäni hormonihirviönä, vaikka siinä on omat hyvätkin puolensa. Tunnen kroppani nyt entistä paremmin. Yhä hermostun kun naisen ärtyisyys pistetään  hormonien piikkiin, sillä siinä annetaan vaikutelma ettei naisella ole oikeutta suuttua ilman, että hormonit heittelee. Mä olen aina ollut äkkipikainen ja ärtyisyyteni on kaikkea muuta, kuin hormonien heittelyä, suurimman osan kuukaudesta.

Muistan ikuisesti, kun teininä valitin äidilleni kamalia vatsakipuja. Silloin pikkuveljeni kysyi, mikä mulla on ja äiti vastasi, että tyttöjen juttuja. Mua ärsytti, vaikka tottahan se oli. Mietin vain, että eikö tytöllä voi olla maha kipeä ilman kuukautisia?

Mun lisäksi Juusollakin on vielä totuttelemista tämän asian kanssa. Ehkä ajan kanssa hänelle kehittyy itsesuojeluvaisto, eikä hän koe enää tarpeelliseksi kysellä tiettyyn aikaan kuusta miksi olen kiukkuinen ja heitteleekö hormonit. Ehkä, eli ei.

KANSAINVÄLINEN IMETYSVIIKKO

Tänään vietetään viimeistä päivää viikosta 42 ja jos et tiennyt, tämä viikko on ollut kansainvälinen imetysviikko.

En koskaan kuvitellut olevani tässä tilanteessa, jossa maidon tarjoaminen tuttipullosta aiheuttaa huonoa omaatuntoa ja surua. Miten siitä 19-vuotiaasta imetysvastaisesta, julki-imetystä inhoavasta tuoreesta äidistä tuli kahden lapsen äiti, joka rakastaa imetystä ja syöttää lapsensa ylpeänä vaikka keskellä kauppakeskusta?

Suurin syy siihen on mun uskomaton mies, joka on tukenut mua meidän suhteen alusta asti. Aina, vaikka en sitä olisi ansainnutkaan. Imetykseen liittyvistä asioista puhuttaessa Juuso kertoi tukevansa mua, imetin tai en. Ja sen vuoksi halusin yrittää. Mulla ei ollut paineita onnistua, sillä Juuso ei elä ajatusmaailmassa, jossa naisen on pakko imettää. En myöskään saanut nostatusta mun negatiivisille ajatuksille. Tee mitä itsestä tuntuu parhaalta.

Juuson tuki pelkästään riitti siihen, että aloin uskoa itseeni, mutta viimeisen potkun sain kätilöiltä. Synnytyssalissa pari tuntia ennen Joonaksen syntymää kätilö otti asian puheeksi. Sain ihanan vastaanoton ajatuksilleni ja toiveilleni. Kaikki meni ihan eri tavalla, kuin Olivian syntymän jälkeen. Yritetään, jos haluat. Hymy kohoaa kasvoille yhä tuota aikaa miettiessä. Ajattelin, että jos kuukaudenkin imetän, niin se on jo loistava suoritus, mutta nyt on reilu neljä kuukautta imetystä takana enkä kadu hetkeäkään! 

Oma postaus ajatuksista imetykseen liittyen vanhassa blogissa.

MITÄ JOS MÄ EN OLEKAAN HYVÄ ÄITI?

Silloin tällöin mieleen juolahtaa ajatus; mitä jos mä en olekaan hyvä äiti?

Herkkujen syöminen - Olivia syö herkkuja huomattavasti useammin, kuin kerran viikossa. Vaikka kuinka yritän pitää kiinni yhdestä karkkipäivästä, ei se tule koskaan onnistumaan. Mä ja Juuso syödään lähes joka päivä herkkuja Olivian edessä, joten ei voida olla antamatta toisellekin jotain.

Lasten huomioiminen ja some - Välillä tuntuu, että kännykän ruutu menee etusijalle. Olivia esittelee hienoa piirustustaan tai uusia tanssiliikkeitä, mutta mulla on liian kiire WhatsApp viestien lukemisessa tai Facebookin selaamisessa. Aina välillä havahdun siihen, kuinka itsekkäästi toimin ja pistän kännykän syrjään vain nähdäkseni, kuinka taitavaksi piirtäjäksi Olivia on kehittynyt.

Rajojen vetäminen - Olivialla on orastava 4-vuotiaan uhma, joten joka päivä on pienempi tai suurempi taistelu jostain. Koskaan en ole Olivialle huutanut, mutta ääntä korotan usein. Välillä tulee paha mieli itsellekin ja mietin, oliko taas pakko menettää hermot. Joskus itken salaa, kun tuntuu pahalta Olivian puolesta. Tyttö on päässyt riidasta yli ajat sitten, mutta mun on paha olla. O oli ottanut ilman lupaa Juuson mustikkapiiraan, joten tietysti toruttiin tyttöä. Myöhemmin samana päivänä itkin, kun kuvittelin kuinka onnellinen tyttö on ollut löytäessään herkkuja. Tyttö on syönyt mustikkapiirasta hymyssäsuin, ja hetkeä myöhemmin vanhemmat suuttuu siitä.

Kodin sotkuisuus - Mä vihaan sotkua. Ja niin tuntuu myös Olivia vihaavan. Tyttö kysyy monesti viikossa, että "onko äiti tänään siivouspäivä?". Pitäisi olla, mutta ei ole. Olivia lupaa auttaa, mutta harvoin keksin tytölle siivottavaa. Vaikka tyttö voisi ihan hyvin pyyhkiä pöytiä tai auttaa pyykkien laittamisessa, teen kaiken yksin. Sitten kun jaksan.

Lasten tasavertaisuus - Tiedostan itsekin, että Joonas vie suurimman osan mun ajasta ja huomiosta. Olivia kasvoi parilla vuodella heti Joonaksen syntymän jälkeen. Oletan, että tyttö pärjää itse ja osaa kaiken. Tottakai mä Oliviaa edelleen autan kaikessa missä apua tarvitsee, mutta helposti tulee sanottua "kokeile ite ensin". Joonas ei pärjää yksin, eikä osaa mitään itse - tietenkään - mutta välillä tuntuu niin väärältä, etten pysty huomioimaan molempia lapsia yhtä paljon.

Telkkarin katsominen - Aina välillä pyrin pitämään telkkarittomia päiviä, jolloin rohkaisen tyttöä leikkimään. Mutta sitten koittaa hetki, kun Olivia ei enää keksi mitään tekemistä ja kaikki mun huomio on Joonaksessa, siivoamisessa tai ruoanlaitossa. Silloin on helppo pistää Netflixistä joku lastenohjelma pyörimään. Ihan vaan yksi jakso, mutta ei se siihen yleensä jää. Nykyään pyrin pitämään telkkarin kiinni päivällä ja vasta illalla ennen iltapalaa Olivia saa katsoa sen yhden tai kaksi jaksoa. Kyllä telkkarista niitä mun ohjelmia tulee, mutta en mä niitä ehdi katsoa ennen kuin lasten mentyä nukkumaan.

Suihkussa käyminen - Olivia vihaa suihkua ja Joonas rakastaa kylpyä. Pyrin pitämään kahden päivän välein suihku- ja kylpypäivän lapsille, jolloin he ovat pesulla yhtä aikaa.  Silloin Oliviankin on helpompi peseytyä, kun näkee ettei veli pelkää, vaikka menisi vettä silmään. Kaikki huomio ei ole Olivian tekemisessä, jolloin tyttö saa itse leikkiä ja kastella tukan. Käykö lapset sitten kahden päivän välein pesulla? Ei.

Rakastan mun lapsia yli kaiken. Tekisin mitä vain molempien eteen ja silti yllä mainittujen asioiden takia tuntuu, että mun äitiys ei riitä. En koskaan ajatellut, että lapsen kasvattaminen voisi olla oikeasti vaikeaa. Mutta Olivian kasvaessa alkaa erilaiset kysymykset ja pelot nousta pintaan. Olivia on alkanut valehdella. Ikään liittyvää, perusluonne vai isänsä kaltainen?

Kai tämäkin kuuluu äitiyteen. Että pelkää tekevänsä väärin ja katuu sanomisiaan tai tyyliä millä asiat on esittänyt. Olivia on fiksu tyttö ja huomaa pienistäkin asioista, jos joku on ärsyyntynyt tai tylsistynyt.

Nämä asiat on vaikeita myöntää, mutta mä tiedän että jokainen vanhempi tekee joskus samoja virheitä uudelleen ja uudelleen.

LAPSIEN ARVOSTELEMINEN

Vois kuvitella, että on vanhempi ku kaks kuukautta! Oho, onpas iso poika! No onpas hän tuhdissa kunnossa! Huhhuh, ku on lihava! Miten voiki olla noin iso poika?

Ajan kanssa sitä kyllästyy kuulemaan kommentteja oman lapsensa koosta. Ei enää jaksa vääntää väkisin sitä tekonaurua tai esittää, että ei loukkaannu kun joku sanoo suoraan vauvaasi lihavaksi.

Miksi joku kuvittelee, että vanhempien mielestä on hauskaa kuulla kuinka iso vauva on? Tuskin kukaan kassajonossa alkaa tökkimään toisen aikuisen reisiä ja hekottaa, että no sulle ainaki on pulla maistunu! 

Olen tietoinen Joonaksen pyöreistä poskista ilman, että siitä pitää jokaisen erikseen mainita. Jokainen vauva on suloinen, oli se sitten pienen pieni keskonen tai hyvin painoa saanut pienokainen. Yksikään kätilö ei kauhistele vauvan syntymäpainoa ihan syystä. Meidän neuvolasijainen ei nähnyt Joonasta muutamaan viikkoon ja ensimmäisenä tokaisi Oho, hänhän on tuplannu kokonsa! Se on ainut hyväntahtoinen kommentti, jonka olen kuullut. Vaikka tuskin kukaan haluaa tahallaan vanhempien tunteita kommentillaan loukata.

On niin helppoa huomauttaa vauvan tai lapsen koosta, sillä niin pieni ei osaa puolustaa itseään. Saatika edes ymmärrä mistä puhutaan. Moni vanhempi varmasti ottaa kommentit vitsillä ja nauraa aidosti mukana, mutta mulle on aina ollut vaikea ymmärtää jonkun koon pohtimista päin naamaa. Ei sillä, että selän takana puhuminen olisi yhtään sen parempi! Eikä silläkään, että itse en olisi koskaan alentunut moiseen arvosteluun. 

Ensimmäisen kerran, kun tuntematon kummasteli Joonaksen kokoa, menin lukkoon. Nauroin vaivautuneesti enkä tiennyt mitä sanoa. Myöhemmin päätin, että jokaiselle sanon jotain ilkeää takaisin, mutta mun luonne ei anna periksi loukata ketään tahallisesti. Kaiken lisäksi hävettäisi aukoa päätä tuntemattomalle ja myöhemmin törmätä samaan henkilöön töissä ollessani.

Onko sinun mielestä oikein huomauttaa vanhemmille lapsen koosta? Miten itse reagoisit? 

JOTAIN POSITIIVISTA

Negatiivisuus tarttuu

Jos on tekemisissä yhdenkin negatiivisen ihmisen kanssa, ajattelee helposti itsekin vain asioiden huonoja puolia. Mä olen kyllästynyt siihen ajatusmaailmaan, että missään tai kenessäkään ei voi olla hyviä puolia. Kaikki asiat tehdään vain omista itsekkäistä syistä, naaman perusteella tietää millainen ihminen on ja kukaan tuntematon ei voi olla mukava ilman jotain taka-ajatusta. Olen luonteeltani pessimisti, mutta ymmärrettyäni sen huonot puolet, olen pyrkinyt ajattelemaan mahdollisimman positiivisesti. 

Tässä siis tämän viikon ajalta positiivinen asia per päivä!

Maanantai

Joonaksen paino nousee yhä paremmin kuin hyvin, kaikki oli neuvolassa mainiosti

Tiistai

Sain myytyä lapsille pieniksi jääneitä vaatteita facebookin kirppiksen kautta. Samalla hain kirpparilta lisää vaatteita pienille

Keskiviikko

Olivian ja isänsä puistotapaaminen meni hyvin. Juuson ja Joonaksen kanssa käveltiin koko kaksi tuntia ympäri puistoaluetta

Torstai

Joonas söi yöllä vain kerran. Juuso antoi mun nukkua aamulla pari tuntia pidempään

Perjantai

Ostin facebookin kirppikseltä ihanat korkkarit

Lauantai

Olivia ei alkanut oireilemaan hautajaisista ja oli koko päivän oma itsensä

Sunnuntai 

Innostuin etsimään sisustusjuttuja, jotka sopivat syksyyn ja talveen. En malta odottaa, että saan mm. erilaisia kynttilöitä kotiin!

Hyvää alkavaa viikkoa kaikille!

LAPSI HAUTAJAISISSA

Aihe, joka varmasti jakaa mielipiteitä. On niitä, jotka pitävät itsesäänselvänä, että lapsi otetaan hautajaisiin mukaan ja on niitä, jotka eivät missään nimessä halua lasta sellaiseen tilaisuuteen viedä. Sitten on niitä (=minä), jotka pohtivat näiden kahden vaihtoehdon välillä.

Pitkän pohdinnan jälkeen päätettiin äitini kanssa, että Olivia tulee meidän kanssa tätini hautajaisiin. Lapselle on vaikea selittää, mitä siellä tapahtuu ja miksi sinne edes mennään. Kuolema käsityksenä on vaikea monelle aikuisellekin - kuten minulle - niin miten sen selittäisi lapselle? Olivia tietää vain, että S nukkuu, eikä herää enää.

Silti Olivia on piirtänyt tädilleni kuvia ja aikoo esitellä uusia kenkiään, sitten kun S herää. Olivia tietää, että täti lasketaan arkussa maan alle ja ettei jouluna täti ole kotona, mutta onko se lapselle silti järkytys, kun kaikki tämä tapahtuu silmien edessä? Ymmärtääkö Olivia, että tädin on hyvä olla, vaikka onkin arkussa pääsemättä sieltä enää ulos?

Anoppini kertoi tyttärensä olleen 4-vuotiaana mammansa hautajaisissa, jonka jälkeen tyttö ei lähes kolmeen viikkoon voinut päästää äitiään silmistään edes hetkeksi ilman, että alkoi itkeä. Roskatkin vietiin käsi kädessä.

Hän myös lohdutti, että itse hautauksen jälkeen tilaisuus alkaa olla rennompi. Toisin oli mun parhaan ystävän hautajaisissa yhdeksän vuotta sitten. Itkin läpi koko tilaisuuden. Kirkosta siirryttiin kahvittelemaan, mutta mä istuin ystäväni huoneessa juttelemassa tämän siskon ja äidin kanssa. Sen verran mitä itkultani pystyin.

Olivialle asia on kuitenkin ihan eri, sillä hän on vielä niin pieni ja näki tätiäni pari kertaa vuodessa. Nähtäväksi jää, kuinka tyttö suhtautuu kun kaikki konkretisoituu. Huomenna se päivä koittaa.

JOONAS 4KK

Eilen meillä oli Joonaksen neuvolalääkäri ja ikää tasan neljä kuukautta. Tuttu lääkäri oli meitä vastassa. Hänelle on aina helppo puhua ja hän on tietoinen myös Olivian ja hänen isän tilanteesta. Kyseinen lääkäri laittoi minusta lähetteen psykiatrian poliklinikalle vajaa vuosi sitten, kun olin pohjalla.

Ensin juteltiin Joonaksen uudesta rytmistä, johon kuuluu pari syöttöä päivällä ja sen edestä yöllä. Lääkärillä oli muutama teoria, joihin kuului neljän kuukauden hulinat (jonka olemassaolosta hän kuuli ensimmäistä kertaa vasta viikko sitten!), eroahdistus äidistä sekä vaikeudet syödä päivällä, kun on niin paljon muuta mihin keskittyä.

Ohjeeksi saatiin vielä hetki odotella, jos kyseessä on joku vaihe. Mutta jos oma jaksaminen alkaa loppua ja/tai yösyönnit vain jatkuu, voidaan aloittaa kiinteiden maistelu. Lääkäri myös suositteli Joonaksen nukuttamista omaan sänkyyn äidin kainalon sijaan. Ajatukselle en lämmennyt sitten yhtään, sillä vaikka Olivian nukutin noin neljän kuukauden ikäisestä omaan sänkyyn ja illan aikana kävin monta kymmentä kertaa laittamassa tutin takaisin tytön suuhun, en enää koe että vauvan pitäisi oppia nukahtamaan yksin. Mun mielestä vauvan ei kuulu olla yksin.

Muistan kuitenkin yhä, kuinka raskausaikana luin, että vauvan nukuttaminen viereen ja myöhemmin siirtäminen omaan sänkyyn, jossa hän lopulta herää, vastaa tilannetta jossa aikuinen nukahtaa omaan sänkyyn ja herää autotallista. Niin tai näin, en halua nukuttaa poikaa omaan sänkyyn kun äidin kainalo on se paras nukahtamispaikka.

Joonas on vasta viimeaikoina ruvennut kääntymään selältä vatsalle, mutta vielä eilen käsi jäi alle. Lääkäri ei ollut siitä moksiskaan, kun poika kääntyi niin sujuvasti hoitopöydällä, pienellä avustuksella. Tänään sitten Joonas päätti kääntyä ensimmäistä kertaa selältä mahalleen niin, että alle jäänyt käsi lähti sujuvasti pois tieltä. Iso poika se vaan on jo.

Vierastamista oli taas neuvolassa havaittavissa. Olen tulossa siihen tulokseen, että Joonas vierastaa ihmisiä, joilla on tummat hiukset. Kun isi, äiti ja sisko kuitenkin on vaaleita. Heti, kun lääkäri katsoi Joonasta silmiin, meni suu mutrulle ja etsittiin katseella äitiä. Mutta käynnillä mukana ollut vaalea hoitaja sai niin leveitä hymyjä, että kuola valui norona lattialle. Samoin Joonaksen täti ja paappa saa hymyjä, mutta mummaa ja mummia katsotaan epäilevästi.

4kk mitat (3kk mitat)
Paino 7860g (6840)
Pituus 67,4cm (64,0)
Päänympärys 44,5cm (43,2)

Neuvolakorttiin tuli teksti Suloinen poika. Käsivarsissa ja jaloissa kuivia kohtia, muuten iho terve. Sydän ja keuhkot ok, vatsa ok, kivekset ok, lonkat ok, silmät ok, kasvu ok.

Neuvolan jälkeen kävin äitini kanssa kiertämässä kaupoilla, epätoivoisesti etsimässä vaatteita hautajaisiin. Sen aikana Juuso soitti neljä kertaa. Joonas ei viihtynyt missään ja puhelun taustalta kuului pienen itkua.

Olin poissa kolme tuntia ja heti kotiin päästyäni Joonas väläytti leveän hymyn ja koko loppuillan poika oli äitin sylissä naureskelemassa. Tuntia myöhemmin makoiltiin sängyllä ja Joonas tuijotti äitiä niin onnellisen näköisenä, ja lopulta nukahti kainaloon. Pieni oli pistänyt protestin pystyyn, kun äiti ei ollut kotona! Äidin pieni rakas poika ♡

Neuvolapostaukset vanhassa blogissa
Ensimmäinen neuvola
3 viikon neuvola
5 viikon neuvola
2kk neuvola
3kk neuvola

ÄITIÄ VÄSYTTÄÄ

Viikon ikäisestä Joonas on nukkunut täysiä öitä. Eikä mitään vauvan täyttä yötä, vaan 8-12 tuntia putkeen. Muutaman viime viikon aikana Joonas on yöllä herännyt 2-3 kertaa syömään, mutta viime yönä poika söi kuusi kertaa.

Kun ehtii tottumaan kokonaisiin öihin, lukuunottamatta yhtä herätystä Olivian vuoksi, on jo tuokin määrä liikaa.

Päivisin Joonas syö nykyään todella huonosti. Neljän kuukauden hulinat on alkaneet hyvissä ajoin ja ne vaikuttaa pojan rytmiin. Päivällä on niin hauskaa leikkiä ja tuijottaa ympärilleen, ettei ehdi syömään. Rintaa pidetään lähinnä tyynynä ja pelleilyn päälle nauretaan.

Äidissä väsymys näkyy pieninä ja suurina mokina. Etsin lusikkaa roskiskaapista ja hetken etsimisen jälkeen ihmettelen, missä ne siellä on. Ajan punaisia päin ja huomaan sen vasta keskellä risteystä (tässä syy, miksi en enää mielelläni aja autoa). Teippivaippojen sijaan ostan housuvaippoja. Hävitän jatkuvasti vaatteitani. Kesken lauseen unohdan mistä puhun ja yksittäiset sanat ei tule mieleen. Pyykit unohtuu koneeseen kahdeksi päiväksi. Puolet Juuson kertomista asioista unohtuu hetkessä.

Välillä väsyttää niin, etten meinaa pystyssä pysyä. Välillä taas käyn ylikierroksilla ja pitkin seiniä hyppiminen vaikuttaa parhaalta mahdolliselta idealta. En muista koska viimeksi olisin oikeasti ollut pirteä, joten en edes tiedä mistä jään paitsi. Olen onnellinen ja väsynyt äiti.

MITEN MENI NOIN NIINKU OMASTA MIELESTÄ?

Nimittäin sokeriton syyskuu. Alku oli hyvä ja luulin onnistuvani. Kunnes koitti yhdeksäs päivä ja mun synttärit.

Lupasin itselleni sen yhden cheat dayn, mutta siitä alkoi taas kierre. Sen jälkeen olen lähes joka päivä syönyt jotain herkkuja, mutta vaaka ei enää pelota. Syyskuun alusta paino on pudonnut kokonaisuudessaan 4,1kg.

Muistelin, kuinka hyvä olo tulee lyhyenkin herkkulakon aikana ja kuvittelin olevani elämäni kunnossa kuukauden jälkeen. Mutta sen ensimmäinen yhdeksän päivää ei eronneet normaalista mitenkään. Toki vatsa tuntuu jatkuvasti tyhjemmältä, mutta siinä se.

Karkkia en ole yli kuukauteen syönyt, enkä sitä kaipaakaan. Mutta suklaata kuluu enemmän, kuin normaalisti. Suklaa onkin tällä hetkellä mun ainoa heikkous. Muista herkuista olen pysynyt erossa ilman yrittämistä. Ei tee enää mieli.

Vaikka epäonnistuin, koen onnistuneeni. Jos paino putoaa suklaasta huolimatta, ei voi muuta kuin olla onnistunut. Hyvä minä!

Jos sinä onnistuit sokerittomassa syyskuussa, edes omasta mielestäsi, niin ole ylpeä itsestäsi. Niin mäkin olen.

07102016

8:30 heräsin, kun Olivia jutteli Joonakselle pinnasänkyyn. Joonas huuteli onnellisena takaisin ja mobilesta kuului iloista musiikkia. 

Joonas syö aina heti herättyään. Oli se yöunien tai päiväunien jälkeen, aina syödään tyytyväisenä. Tänä aamuna ei kuitenkaan rinta kelvannut ja vartin yrittämisen jälkeen poika tyytyi muutamaan hörppyyn. 

Päivisin syöminen onkin nykyään vähäistä ja hulinoiden vuoksi vaikeaa sekä aikaavievää. Alle kuukauden ikäisestä Joonas on nukkunut yöllä 8-12 tuntia putkeen syömättä, mutta pari viime viikkoa on menty kahdella tai kolmella yösyötöllä.

9:45 tiskikoneen täyttöä. Inhokkihommaani, mutta pakko se on tehtävä 

9:52 Joonas ei ole vieläkään huolinut rintaa. Olivia söi aamupalaa puoli tuntia aiemmin ja nyt leikkii huoneessaan. 

10:17 Joonas nukahtaa syliin. Alkaa jo huolestuttaa, että näinkö sitä siirrytään pulloruokintaan. 

10:20 vihdoin aamupalaa ja kahvia. Keitin kahvin ja kaadoin kuppiin vain todetakseni, että meillä on maito loppu. No puuro ainakin oli hyvää! 

11:00 Juuso ja Olivia potkii palloa olohuoneessa. Juuso on kovaa vauhtia kouluttamassa Oliviasta seuraajaansa, jalkapallomaalivahtia

11:40 Olivian ruoka-aika. Päivän vaikein hetki menee yllättävän hyvin

11:50 Joonas herää yllättävän pitkiltä päiväunilta parvekkeella. Hetken pohdiskelun jälkeen poika vihdoin syö! 

12:10 Olivia päiväunille ja äiti pääsee suihkuun. On luksusta käydä lämpimässä suihkussa keskellä päivää, ilman mitään kiirettä 

13:00 Joonas vetää maitoöverit ja oksentaa sänkyyn. Tänään on muutenkin huono päivä pojalla. Missään ei ole hyvä ja mikään ei ole hyvin

13:40 äidin ja Olivian välipalahetki. Joonas söi pari hörppyä, jonka jälkeen alkoi huuto. Silmät ristissä pitää itseään väkisin hereillä

Lopputuloksena on helposti riita, kun molemmat vanhemmat on niin väsyneitä, että puolet sanotuista asioista menee ohi tai unohtuu hetkessä. Väärinkäsityksiä syntyy ja molemmat turhautuu. Onneksi me ollaan riidelty niin paljon, että osataan suhtautua tiettyihin riitoihin hälläväliä meiningillä. 

14:20 koko pieni perhe ulos potkimaan palloa!

16:30 mumma hakee Olivian heille viikonlopun viettoon. Me lähdetään JJ:n kesken tyhjentämään kirpputoria

18:00 istutaan sohvalle Joonaksen kanssa katsomaan Emmerdale

Joonas syö välillä hetken ja on tyytymätön kaikkeen. Iskän tietokonepelin tuijottelu rauhoittaa. 

19:10 otan Joonaksen kainaloon sängyllä. Hulinat kesti hetken ja poika nukahti 19:20. Nukahdan itsekin hetkeksi ja Juuso herättää juuri ennen salkkareita. Ensimmäistä kertaa pariin viikkoon saan katsoa salkkarit ihan rauhassa! 

20:30 Joonas herää syömään. Rinta ei kunnolla kelpaa, sillä maitoa tulee liian hitaasti puoliunessa olevalle pojalle. Juuso lämmittää pumpattua maitoa pakkasesta ja syöttää Joonaksen. Mä siirryn keittiöön putsaamaan uunia. 

21:00 saan vihdoin ruokaa. Sen jälkeen romahdan sohvalle syömään suklaata ja katsomaan How I met your mother -sarjaa. Juuson kanssa ollaan katsottu kaikki jaksot jo neljä kertaa ja pian on viides kerta täynnä!

22:40 vihdoin nukkumaan! Pitkät yöunet ei olisi pahitteeksi. Hyvää yötä!

ELÄMÄ RASKAUDEN JÄLKEEN

Molemmat raskaudet oli todella vaikeita niin henkisesti, kuin fyysisesti.

Alusta loppuun kestänyt voimakas huimaus rajoitti mun elämää todella paljon ja pahimmillaan poistuin kotoa vain pari kertaa viikossa.

Neuvolassa ja muilla raskaudenseurantakäynneillä sekä kaupassa oli käytävä. Välillä pääsin huvikseni kiertämään kauppoja tai kalastamaan J:n kanssa tai hetkeksi istumaan hiekkalaatikon reunalle Olivian seuraksi. Suurin osa raskausajasta kuitenkin meni sängyn pohjalla, kun huone pyöri silmissä ja kylmä hiki valui otsalla.

Oli vaikeaa seurata sivusta, kun muilla oli elämä. Mä jäin päivästä ja illasta toiseen kotiin, kun muut hoitivat velvollisuuksiaan ja pitivät hauskaa. Oli vaikeaa hyväksyä, että mun elämä rajoittui kännykkään ja telkkariin. Jännittävin tapahtuma päivän aikana? En pyörtynyt, kun kävin jääkaapilla todetakseni, etten pysy pystyssä edes sen aikaa, että kaadan mehua lasiin.

Kyseisen ajatustavan vuoksi me riideltiin J:n kanssa paljon. Mä olin kateellinen, kun J pääsi pitämään hauskaa kavereidensa kanssa ja kun se kävi liian rankaksi, osoitin sen myös selvästi. Olin jopa kateellinen, kun J lähti töihin. Kaikesta tästä huolimatta J jaksoi järjestää mulle yllätyksiä. Neuvolan jälkeen Olivian ollessa päiväkodissa J ei ajanutkaan kotiin, vaan vei munt Helsinkiin shoppailemaan. Käveltiin käsi kädessä vähän matkaa kerrallaan ja käytiin syömässä. Meno- ja paluumatka autolle oli vajaa pari kilometriä per suunta, mutta raittiissa ulkoilmassa kävely teki hyvää ja kivuista huolimatta nautin joka askeleesta.

Vaikeaa mun oli myös hyväksyä koko ajan muuttuva vartalo. Kiloja Oliviasta kertyi 18 ja Joonaksesta 21. Toki mun ruokavalio oli kaukana terveellisestä molempien raskauksien aikana. Söin lähinnä kaikkea sokeripitoista, sillä ruoka ei maistunut. Kun muutakaan tekemistä ei ollut, illalla sohvalla maatessani söin kaikkea helposti ja nopeasti saatavilla olevaa. Jogurttia, muroja, leipää, karkkia...

Vaikka odotin pääseväni huimauksesta, raskauskiloista ja kasvaneen mahan vuoksi tulleesta kylkikivusta eroon, nautin siitä että oltiin vain me kolme. Sai nukkua kunnon yöunet ja pääsi lähtemään silloin, kun itse siihen pystyi.

En voi sanoa nauttineeni raskaudesta, päinvastoi. Kaikki päivittäiset kivut, loppua kohti todella kipeinä tuntuneet vauvan potkut, jatkuva vessassa ravaaminen... Aika kultaa muistot ja vaikka synnytyksestä on vasta vajaa neljä kuukautta, kaipaan kasvavaa mahaani, vauvan potkuja ja myllerryksiä sekä masun silittelyä. Yhä välillä kassajonossa tai oikein jotain miettiessäni lasken käden vatsalleni ja silitän sitä peukalolla. Hetken päästä havahdun siihen ja katselen ympärilleni, ettei kukaan vain nähnyt.

Synnytys oli ihan oma tarinansa (kyllä mä vielä joku päivä saan synnytyskertomuksen valmiiksi). Paljon vaikeampi, kuin ensimmäinen. Silti voisin kokea sen saman joka kuukausi mielummin, kuin raskauden koskaan enää.

Meillä on kuitenkin haaveissa vielä yksi lapsi, joten ehkä tämä kaikki on mulla jälleen edessä. Mutta siihen asti nautin jokaisesta päivästä, kun ainoat kivut ja säryt johtuu siitä, että voin taas esimerkiksi juosta. Kun huimaus on hoidettavissa syömällä ja juomalla. Kun en enää vihaa vaa'alla käymistä.

Elämä raskauden jälkeen on ihanaa.

KATUVALOJEN ALLA

Tämä tässä on blogini osa 2.

Alusta asti koin, että osoite perheunelmiani ei ole mun tyylinen. En kokenut sitä omakseni. Katuvalojen alla tuli pitkän mietiskelyn lopputulokseksi, sillä se muistuttaa mua mun lapsuudesta.

Miksi siis katuvalot? Ensimmäisenä sanasta tulee mieleen isä. Kun olin pieni, kävin usein iltaisin isäni kanssa kävelemässä tai pyöräilemässä. Vietin isäni kanssa eniten aikaa juuri iltaisin, jolloin katuvalot valaisivat meidän kodin edessä kulkevaa tietä. Usein pysähdyin tuijottamaan lamppuja ja ihmettelin, kuinka valo näkyy lamppujen välisellä alueella eikä suoraan lampun alla.

Katuvaloista muistuu mieleen syysillat. Viileä ilma, joku tietty tuoksu ja sadepisarat. Ne pienet muistot tekee munt onnelliseksi. Siksi katuvalojen alla. Se on mun juttu.

Vanha blogi löytyy täältä.  <a href="http://www.bloglovin.com/blog/18280813/?claim=ecrtb4rq5j6">Follow my blog with Bloglovin</a>